OHJELMA

 1. Ottorion Respighi: Il Tramonto – auringonlasku

Italialainen säveltäjä ja viulisti Ottorino Respighi (1879–1936) sävelsi teoksen Il Tramonto (Auringonlasku) vuonna 1918 P.B Shelleyn runoon. Mezzosopraanolle ja jousikvartetille sävelletty teos osoittautui menestykseksi, ja nykyään se kuuluukin vokaalikamarimusiikkiteosten aateliin

Il tramonto

Già v’ebbe un uomo, nel cui tenue spirto (qual luce e vento in delicata nube che ardente ciel di mezzogiorno stempri) la morte e il genio contendeano.

Oh! quanta tenera gioia, che gli fe’ il respiro venir meno (così dell’aura estiva l’ansia talvolta) quando la sua dama, che allor solo conobbe l’abbandono pieno e il concorde palpitar di due creature che s’amano, egli addusse pei sentieri d’un campo, ad oriente da una foresta biancheggiante ombrato ed a ponente discoverto al cielo!

Ora è sommerso il sole; ma linee d’oro pendon sovra le cineree nubi, sul verde piano sui tremanti fiori sui grigi globi dell’antico smirnio, e i neri boschi avvolgono, del vespro mescolandosi alle ombre. Lenta sorge ad oriente l’infocata luna tra i folti rami delle piante cupe: brillan sul capo languide le stelle.

E il giovine sussurra: ”Non è strano? Io mai non vidi il sorgere del sole, o Isabella. Domani a contemplarlo verremo insieme”. Il giovin e la dama giacquer tra il sonno e il dolce amor congiunti ne la notte: al mattin gelido e morto ella trovò l’amante. Oh! nessun creda che, vibrando tal colpo, fu il Signore misericorde.

Non morì la dama, né folle diventò: anno per anno visse ancora. Ma io penso che la quieta sua pazienza, e i trepidi sorrisi, e il non morir… ma vivere a custodia del vecchio padre (se è follia dal mondo dissimigliare) fossero follia. Era, null’altro che a vederla, come leggere un canto da ingegnoso bardo intessuto a piegar gelidi cuori in un dolor pensoso.

Neri gli occhi ma non fulgidi più; consunte quasi le ciglia dalle lagrime; le labbra e le gote parevan cose morte tanto eran bianche; ed esili le mani e per le erranti vene e le giunture rossa del giorno trasparia la luce. La nuda tomba, che il tuo fral racchiude, cui notte e giorno un’ombra tormentata abita, è quanto di te resta, o cara creatura perduta!

”Ho tal retaggio, che la terra non dà: calma e silenzio, senza peccato e senza passione. Sia che i morti ritrovino (non mai il sonno!) ma il riposo, imperturbati quali appaion, o vivano, o d’amore nel mar profondo scendano; oh! che il mio epitaffio, che il tuo sia: Pace!” Questo dalle sue labbra l’unico lamento.

Percy Bysshe Shelley ´

Auringonlasku

Oli kerran nuori mies, jonka hauraassa olemuksessa – kuin valo ja tuuli pilvenhattarassa, joka haihtuu keskipäivän palavalla sinitaivaalla – nerous ja kuolema kamppailivat.

Kukaan ei voi tietää sen ilon suloisuutta, joka salpasi hänen henkensä kuin kesän hiipuvan tuulenvireen silloin, kun hän armaansa kanssa – joka tuolloin ensi kertaa tunsi sielujen sulautumisen – käveli polkua pitkin pellon reunaa, idässä valkonaavainen varjostava metsä ja lännessä avoin taivas.

Aurinko oli jo vaipunut, mutta kultajuovia vielä viipyi tuhkanharmaissa pilvissä, nurmikentän korsilla ja nuokkuvilla kukilla, vanhan voikukan harmaalla parralla ja hämärän varjojen seassa ruskean metsän siimeksessä. Ja idästä nousi kuu hitaasti suurena ja palavana puiden tumman runkotiheikön lomassa hentojen tähtien syttyessä sen yllä.

Ja nuorukainen sanoi: ”Eikö ole outoa? En koskaan ole nähnyt auringon nousua. Huomenna, Isabella, katselemme sitä yhdessä.”

Nuorukainen ja neito viettivät yhdessä suloisen rakkauden ja unen yön – mutta aamulla neito huomasi miehen kuolleen ja kylmenneen.

Älköön kukaan uskoko, että armollinen Luoja olisi antanut moisen iskun!

Neito ei kuollut, eikä tullut hulluksi, vaan eli elämäänsä vuosi vuodelta. Mutta luulenpa, että lempeys ja surumielinen hymynsä, ja se, että hän ei kuollut vaan hoiti vanhaa isäänsä, oli eräänlaista hulluutta (jos nyt on hulluutta olla erilainen kuin muu maailma). Jo hänen näkemisensä oli kuin kuulla mestaribardin laulu, joka sulattaa kovimmatkin sydämet surumielisiksi. Hänen silmänsä olivat mustat mutta eivät enää säihkyneet, ja hänen silmäripsensä olivat kyyneleistä kuluneet pois, huulet ja posket kuin kuolleella, niin kalpeat, ja kädet niin laihat, että niiden mutkittelevien suonien ja nivelten välistä kajasti valo. Elävän kuolleen hauta, jossa piinattu haamu viipyy päivin ja öin – muuta ei sinusta ole jäljellä, kadotettu lapsiparka!

”Kaipaan enemmän kuin mitä maa voi antaa, tunteetonta rauhaa ja rikkumatonta hiljaisuutta, jossa kuolleet eivät nuku vaan saavat rauhan ja ovat niin levollisia kuin miltä näyttävät tai elävät kuin pisara rakkauden syvässä meressä – olisipa sen lailla minun hautakirjoitukseni ’Rauha’!” Tämä oli hänen ainoa valituksensa.

Suomennos: Jaakko Mäntyjärvi

2. Gustav Mahler / Frederik Neyrink: Rückert – Lieder

Vuonna 2021 Virpi Räisänen ja Danel-kvartetti kantaesittivät Festival van Vlaanderenin tilausteoksena belgialaisen säveltäjän Frederik Neyrinckin sovituksen Mahlerin rakastetusta Rückert-laulusarjasta. Laulujen sisäinen syvyys saa yhä intiimimmän ulottuvuuden hienostuneessa jousikvartettiversiossa.

Ich bin der Welt abhanden gekommen

Ich bin der Welt abhanden gekommen,
mit der ich sonst viele Zeit verdorben;
sie hat so lange nichts von mir vernommen,
sie mag wohl glauben, ich sei gestorben!

Es ist mir auch gar nichts daran gelegen,
ob sie mich für gestorben hält.
Ich kann auch gar nichts dagegen,
denn wirklich bin ich gestorben der Welt.

Ich bin gestorben dem Weltgetümmel
und ruh’ in einem stillen Gebiet!
Ich leb’ allein in meinem Himmel,
in meinem Lieben, in meinem Lied.

Olen päässyt irti maailmasta, maailmasta, jonka kanssa tuhlasin paljon aikaa;
pitkään aikaan se ei ole kuullut minusta mitään.
Maailma saattaa hyvinkin luulla, että olen kuollut!
Ei se minua ollenkaan häiritse,
vaikka maailma pitäisikin minua kuolleena.
En minä voi väittää vastaankaan,
sillä olenhan minä oikeastaan kuollut, kuollut maailmalle.
Minä olen kuollut maailman hälinälle ja pauhulle
ja lepään rauhallisessa turvapaikassani.
Minä elän yksin omassa taivaassani.
Rakkaudessani, laulussani.

Ich atmet’ einen linden Duft

Ich atmet’ einen linden Duft.
Im Zimmer stand
ein Zweig der Linde,
ein Angebinde
von lieber Hand.
Wie lieblich war der Lindenduft!

Wie lieblich ist der Lindenduft!
Das Lindenreis
brachst du gelinde;
ich atme leis
im Duft der Linde
der Liebe linden Duft.

Minä hengitin suloista tuoksua.
Huoneessani oli lehmuksen oksa,
lahja, jonka rakas käsi oli tuonut.
Kuinka ihana olikaan lehmuksentuoksu.

Kuinka ihana onkaan lehmuksentuoksu,
kun sinä taitoit sen oksan niin hellästi!
Lehmuksen tuoksussa minä varovasti hengitän sisääni
rakkauden suloista tuoksua.

Blicke mir nicht in die Lieder

Blicke mir nicht in die Lieder!
Meine Augen schlag’ ich nieder,
Wie ertappt auf böser Tat;
Selber darf ich nicht getrauen,

Ihrem Wachsen zuzuschauen.
Deine Neugier ist Verrat.
Bienen, wenn sie Zellen bauen,
Lassen auch nicht zu sich schauen,
Schauen selbst auch nicht zu.
Wenn die reichen Honigwaben.

Sie zu Tag gefördert haben.
Dann vor allem nasche du!

Älä kurkistele lauluihini!
Painan katseeni alas,
ikään kuin olisin jäänyt kiinni pahasta teosta.
Itsekään en tahdo uskaltaa
seurata niiden kasvua.
Uteliaisuutesi tuntuu petokselta!
Mehiläisetkään, kun ne rakentavat kennojaan,
eivät salli itseään tarkkailtavan,
eivätkä ne itsekään tarkastele työtään.
Vasta kun täydet hunajakakut
on tuotu päivänvaloon,
saat sinä ensimmäisenä maistaa.

Liebst du um Schönheit

Liebst du um Schönheit, o nicht mich liebe!
Liebe die Sonne, sie trägt ein goldnes Haar!
Liebst du um Jugend, o nicht mich liebe!
Liebe den Frühling, der jung ist jedes Jahr!
Liebst du um Schätze, o nicht mich liebe! Liebe die Meerfrau, sie hat viel Perlen klar! Liebst du um Liebe, o ja – mich liebe!
Liebe mich immer, dich lieb ich immerdar!

Jos kauneuden tähden rakastat, voi älä silloin minua rakasta!
Rakasta aurinkoa, sillä on kultaiset hiukset!
Jos nuoruuden tähden rakastat, voi älä silloin minua rakasta!
Rakasta kevättä, se on nuori joka vuosi!
Jos rakastat aarteiden tähden, voi älä silloin minua rakasta!
Rakasta merenneitoa, sillä on paljon säihkyviä helmiä!
Jos rakkauden tähden rakastat, rakasta silloin minua!
Rakasta minua aina, sinuahan mina rakastan nyt ja aina!

Um Mitternacht

Um Mitternacht hab ich gewacht
und aufgeblickt zum Himmel;
kein Stern vom Sterngewimmel
hat mir gelacht um Mitternacht.

Um Mitternacht hab ich gedacht
hinaus in dunkle Schranken.
Es hat kein Lichtgedanken
mir Trost gebracht um Mitternacht.

Um Mitternacht nahm ich in acht
die Schläge meines Herzens.
Ein einzger Puls des Schmerzens
war angefacht um Mitternacht.

Um Mitternacht kämpft ich die Schlacht,
o Menschheit, deiner Leiden;
nicht konnt ich sie entscheiden
mit meiner Macht um Mitternacht.

Um Mitternacht hab ich die Macht
in deine Hand gegeben:
Herr über Tod und Leben,
du hältst die Wacht,
um Mitternacht.

Keskiyöllä minä valvoin
ja kohotin katseeni kohti taivasta;
eikä yksikään tähti siinä vilisevässä tähtiparvessa
hymyillyt minulle keskiyöllä.

Keskiyöllä keskitin ajatukseni
aina pimeyden rajoille asti.
Ainoakaan valoisa ajatus
ei lohduttanut minua keskiyöllä.

Keskiyöllä minä tarkkailin
sydämeni lyöntejä;
vain suru ja tuska sykkivät
minua piinaten keskiyöllä.

Keskiyöllä minä kävin taistelua
kärsivän ihmiskunnan puolesta;
en minä pystynyt sitä ratkaisemaan
omilla voimillani keskiyöllä.

Keskiyöllä jätin kaiken
Sinun käsiisi;
Herra! Elämän ja kuoleman Herra!
Sinä olet vartiossa,´
Sinä vartioit ja kaitset meitä keskiyölläkin!

3. Dmitri Šostakovitš: Jousikvartetto Nr. 5

Allegro non troppo
Andante
Moderato-Allegretto

Dimitri Šostakovitš sävelsi viidennen jousikvartettonsa Stalinin vallan ajan viimeisinä kuukausina syksyllä 1952. Sitä pidetäänkin yhtenä Šostakovitšin dramaattisimpana sävellyksenä. Teos kantaesitettiin vasta Stalinin kuoleman jälkeen Leningradissa marraskuussa 1953. Teoksen kantaesitti Beethoven-kvartetti, jolle säveltäjä myös teoksen omisti. Šostakovitšin musiikkiin perehtynyt professori David Fanning kuvaa teosta näin: “The Fifth Quartet of 1952 stands as a first highpoint in Shostakovich’s ingresingly dramatic conception of the string quartet genre, its quasi-symphonic breadth and density of construction representing his most ambitious exploration of the medium to that date.”